Kirjoittaja
Olen 30+ nainen, jonka matka äidiksi oli pitkä ja vaikea. Tämä on tapani käsitellä mennyttä ja päästä eroon ylimääräisestä painolastista. Ehkä tämän ansiosta en ole kulmakunnan kahjoin äiti. Toivottavasti tämän ansiosta joku saa vertaistukea. Ilahdun, jos jätät käynnistäsi kommentin. Sähköpostitse minut tavoittaa odottavanaikaa@gmail.com.
12.05.2012 - 09:10
Älä koskaan sano:
hyvähän sinun on kun...
Et varmasti tiedä
onko toisen hyvä
hän voi ammentaa voimansa tuskasta
joka mykistää
päivittäisestä kivusta
joka on liian suuri
liian tosi kerrottavaksi.
Vain pienet murheet
tekevät puheliaaksi
ja suuret ilot.
-Anna-Liisa Laamanen-
08.05.2012 - 14:00
Neuvolan aulaan on asetettu tuoleja puoliympyrään. Istumme miehen kanssa pyöreävatsaisten naisten ja näiden puolisoiden ympäröiminä. Kyllä, olen raskaana. Kyllä, laskettu aika lähestyy. Kyllä, neuvolasta on kehotettu tulemaan paikalle. Silti minulla on tunne, etten kuulu joukkoon.
Ensimmäisellä perhevalmennuskerralla käsitellään parisuhdetta. Kukaan muista osallistujista ei ole seurustellut nykyisen kumppaninsa kanssa silloin, kun me olemme jo alkaneet toivoa lasta. Valkokankaalle heijastetaan kaavioita rakkauden eri vaiheista, rakastumisen huumavaihe päättyy tutkimusten mukaan muutaman vuoden jälkeen. Sitten vaaditaan tahtoa rakastaa, terveydenhoitaja muistuttaa.
Yhtäkkiä, kun odotamme lasta, parisuhteestamme tulee niin tärkeä, että yhteiskunta haluaa järjestää ilmaista neuvontaa. Kukaan ei tarjonnut sitä meille silloin, kun lapsettomuuskriisi oli pahimmillaan, minä olin munasolutehdas ja mies siittiöpankki. Silloin, kun olin lakkaamatta itkevä ihmisraunio ja mies pelkäsi jättää minua yksin. Jos silloin halusi apua, sitä oli jaksettava etsiä itse. Eikä voimia ollut juuri nimeksikään.
03.05.2012 - 13:20
Ennen rakenneultraa valvon yöllä. Pelkään. Mitä, sitä en oikein tiedä itsekään. Tätä pelkoa, niin kuin muutakin raskausajan pelkoa, on vaikea jälkeenpäin eritellä. Se on epämääräinen, häilyvä ja usein läsnä. En voi sille mitään, että myös joka kerran neuvolassa jännitän, löytäähän terveydenhoitaja vatsanpeitteideni läpi tutun sydämen sykkeen.
Välillä havahdun, osaanko ollenkaan nauttia raskaudesta, kulutanko kaiken ajan pelkäämiseen. Kaikesta huolehtimisesta huolimatta raskaus on ihanaa ja todennäköisesti ainutkertaista aikaa.
Iltaisin televisio pysyy taloudessamme kiinni. Makaamme miehen kanssa sohvalla, miehen käsi vatsallani. Kuplimista muistuttavat hipaisut ovat muuttuneet kovemmiksi. Pieni potkii, nyrkkeilee ja vaihtaa asentoa. Me kolme kotisohvalla, uskomatonta.
Elämme päivä kerrallaan, emmekä edelleenkään uskalla juuri tehdä hankintoja vauvaa varten. Ja kun lopulta teemme ensimmäisen ostoksen, on se sateenkaaren väreissä oleva muovihökötys: kävelytuoli. Se liikkuu, soi ja helisee. Minulla ei ole aavistustakaan, viihtyvätkö vauvat sellaisissa, tai ovatko sellaiset edes suositeltavia, mutta se on tarpeeksi epämääräistä ja turhaa, eikä vauva käytä sitä heti laitokselta kotiuduttuaan.
Tuoli nököttää huoneen nurkassa huvittavan näköisenä. Se on taloudessamme pitkään ainoa esillä oleva todiste (vatsani lisäksi) siitä, että meille on toivottavasti muutaman kuukauden kuluttua tulossa vauva.
Koska monet ystävistämme ovat ehtineet saada jo lapsen tai useampia, saamme valtavat määrät vaatteita ja tavaroita. Osan lainaan, osan omaksi. Lainaan ottaminen tuntuu helpommalta kuin uuden ostaminen. Olen oudon taikauskoinen, mutta lainavaatteilla uskallan täyttää laatikkomme. Ilman ihania ystäviämme tilanne voisi olla kuten hedelmöityshoitojen aikaan näkemässäni unessa.
Äitiyspakkauksen saaminen tuntuu oudolta, mutta myös kutkuttavan ihanalta. Silmät kostuvat, kun postin virkailija hakee laatikon takahuoneesta. Kotona istun kävelytuolin viereen ja käyn pakkauksen läpi vaatekappale vaatekappaleelta, hellästi.
Peloista huolimatta olo on välillä niin onnellinen ja seesteinen, että ihmetyttää. Tällaiseen oloon en ole viime vuosina tottunut.
24.04.2012 - 22:55
Raskaus on tuonut minuun tiettyä rauhallisuutta. Vaikka töissä olisi miten kiire ja asiat tuntuisivat leviävän käsiin, otan kaiken lehmän kärsivällisyydellä vastaan. Ehkä kyse on hormoneista, ehkä päätöksestäni laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Tärkein asia on sisälläni ja ulkoiset höpöhöpöpaineet tulevat jossain paljon kauempana.
Öklötys vaivaa pitkään. Aamupuuro saa oksentamaan ja hampaiden pesu yökkimään. Aamuöklötyksistä selvittyäni voisin kuitenkin syödä jatkuvasti. Syöminen ei ole varmaan koskaan ollut näin hauskaa. Käytän uskomattoman paljon aikaa haaveiluun erilaisista ruoka-aineista.
Nyt on pakko uskaltautua myös vaateostoksille, en saa itseäni sopimaan kaapista löytyviin vaatteisiin. Toisaalta haluaisin pitää paitoja, joissa pyöristyvä vatsani pääsisi oikeuksiinsa, toisaalta haluaisin peittää vatsan vielä niin pitkään kun se jotenkin on mahdollista. En haluaisi aiheuttaa kenellekään pahaa oloa. Sillä väistämättä minun ja jonkun tuntemattoman lapsettoman tiet kohtaavat jossain vaiheessa raskauttani.
Välillä kärsin kovasta kivusta vasemalla puolella alavatsaa. Ensimmäisillä kerroilla kipu pelästyttää, niin voimakas se on. Lääkäri arvelee sen olevan kiinnikekipua, kasvava sikiö ottaa sisälläni itselleen tilaa. Ja kiinnikkeitä vatsastani löytyy niin endometrioosin kuin leikkausten jäljiltä. Muuten arpinen kehoni ottaa raskauden ilolla vastaan. Venyy ja kantaa uutta elämää ylpeydellä ja hellyydellä. En muista koskaan voineeni näin hyvin ja olleeni näin tyytyväinen jokaiseen millimetriin kehossani.
Alan tuntea hipaisuja sisälläni aikaisin. Neuvolassa vakuutetaan, etteivät ne vielä voi olla liikkeitä, ehkä se on vaan suoli, joka kutittaa. Istukka sijaitsee kohdun takaseinämässä, joten päätän asiantuntijoista välittämättä, että kyllä nämä nyt ovat niitä. Saanpa itselleni ainakin silloin tällöin hyvän olon ja tunteen siitä, että kaikki on hyvin. Varmuuden hipaisujen aiheuttajasta saan konsertissa, jonka bassot saavat vatsassani bileet aikaiseksi. Maailmantähdet ottavat yleisönsä ja musiikki on hyvää, mutta ihmeellisin asia on jossain ihan muualla.
17.04.2012 - 14:21
Kun viikkoja alkaa olla jo lähes 14, kerromme lopuillekin läheisille. Itketämme ihmisiä kerta toisensa jälkeen. Itse yritän pysyä tilanteissa kuivin silmin, mutta vaikeaa se on. Kertominenkin on jotenkin vaikeaa, vaikka juuri tämän uutisen olen halunnut kertoa niin pitkään. Lisään aina lauseita, kuten ”jos kaikki menee hyvin”. Eräs uutisen kuulevista halaa ja tunnustaa ajatelleensa, että jos joku, niin minä ansaitsisin tulla äidiksi. Tuntuu hyvältä, vaikka me molemmat tiedämme, ettei näitä asioita ansaita.
Maha pömpöttää jo melkoisesti, joten asian salaaminen hyvänpäiväntutuiltakaan ei ole helppoa. Olen mahastani iloinen ja ylpeä, mutta en ole valmis siihen, mitä pyöristyvä olemukseni saa kanssaihmisissä aikaan.
Olen kuin peura ajovaloissa, jos joudun tilanteeseen, jossa minun kuuluisi harrastaa small talkia aiheista raskaus, lapset tai synnytys. En minä halua juhlissa kuunnella ventovieraiden ihmisten synnytyskertomuksia tai puhua raskausviikoistani. En minä kuulu tähän joukkoon, olen edelleen se lapseton. Raskaana oleva lapseton, mutta lapseton kuitenkin.
Lisäksi minulla on edelleenkin tunne siitä, että mitä vähemmän puhun raskaudesta, sitä paremmin pidän sen turvassa. Ehkä joku luulee, että raskaus ei ole toivottu, sen verran outo suhtautumiseni hyvää tarkoittavien ihmisten kiinnostukseen raskauttani kohtaan voi olla. En minä osaa tätä.
Saan myös kuulla puolitutulta, että ikäiseni kuuluukin jo tehdä lapsia. Raskaaksi tulo alkaa kuulemma tietyn ikäisenä olla vaikeampaa. Kerrankin en ole hiljaa. Nostan tilanteen ahdistavuudesta poispäin painuneen katseeni kohti kaikkitietävää ja vastaan, ettei raskaaksi tulon vaikeus ikää katso. Se voi olla nuorillekin vaikeaa. Kaikkitietävä menee vaikeaksi ja jälkeenpäin minua vähän kaduttaa. Olisinko voinut ilmaista asian jotenkin lempeämmin. Olen vaan niin kyllästynyt olemaan se, joka ottaa kommentit tyynenä vastaan ja itkee myöhemmin.
10.04.2012 - 13:49
Juuri kun suurin keskenmenoriski on ohi ja pystyn hengittämään vähän vapautuneemmin, alan vuotaa kirkasta verta. Mahaa jäytää.
Pelottaa. Aloinko jo liikaa uskoa huomiseen, aloinko jo suhtautua liian positiivisesti. Rakastan tätä lasta. Älkää ottako häntä pois, pyydän.
Kun veren tulo jatkuu toista päivää, soitan äitiyspoliklinikalle. He eivät ota minua vastaan, koska raskaus on vielä näin alussa, enkä ole vuotanut heidän mielestään liikaa.
Minun on pakko päästä lääkäriin jonnekin, en voi elää epävarmuudessa. Saan ajan terveysasemalle nuorelle lääkärille, joka kuuntelee huoleni ymmärtäväisesti. Tekee sisätutkimuksen, ropeltaa etsiessään kohdunsuuta ja pyytelee välillä anteeksi. Onhan siellä verta, mutta kohdunsuu on kiinni.
Ehdotan sydänäänten kuuntelua. Lääkäri innostuu ajatuksesta ja hakee dopplerin. Etsii, etsii, etsii. Doppler toistaa vain minun sydämeni verkkaista sykettä. Ei tuttua jumputusta mistään.
Saan lähetteen äitiyspoliklinikalle. Lähetteessä lukee keskenmenoepäilys. Yritä ottaa rauhallisesti, lääkäri kehottaa.
Olen kuin Liikenneturvan kauhukampanjasta, kun ajan autolla itku silmässä äitiyspoliknikalle. Yritä ottaa rauhallisesti, kuka tässä tilanteessa voisi tehdä niin? Sympaattinen kätilö ottaa minut vastaan, näkee punareunaiset silmät ja ripsivärin rippeet väärissä paikoissa. Pääsen lääkärin vastaanotolle heti, kun jollakin on aikaa. Saan luvan hakea syötävää, koska odotusaikaa ei voi tietää.
Lähes tunti odottelua. Mutustan sämpylää ja kuulen väkisinkin muiden odottajien syyt tulla poliklinikalle. Kuulen toisten sikiöiden sydämensykkeet odotustilaan. Välillä minut vastaanottanut kätilö käy vaivihkaa kurkistamassa, miltä näytän.
Lopulta on minun vuoroni. Lääkäri kuuntelee huoleni, huokuu sympatiaa ja ammattitaitoa. Tarkastaa kohdunkaulan, ennen kuin alkaa ultrata. Syke näkyy ultrassa heti. Tasaisena, vahvana. Sikiö jumppaa kuin todistaakseen, että kaikki on hyvin, älä äiti huoli. Lääkäri ottaa vielä mitat, jotka vastaavat edelleen viikkoja.
Lähden poliklinikalta sekavin tunnelmin. Minut vastaanottanut kätilö on puhelimessa, mutta keskeyttää puhelun kysyäkseen, olihan minulla kaikki kunnossa. En osaa kuin hymyillä ja nyökätä, moinen huolehtiminen alkaa liikuttaa. Itku vyöryy taas hississä, mutta palaan töihin muina naisina. Sellainen pitkäksi venähtänyt lounastunti.
03.04.2012 - 13:33
Raskaus on tuonut mukanaan uusia kykyjä. Olen kesäteatterissa, jonka näyttömö sijaitsee pienen metsikön vieressä. Matkalla kahvijonosta katsomoon haistan metsässä kasvavat metsämansikat. Naurattaa, olen varsinainen vihikoira.
Usko mahan sisäiseen elämään kestää yleensä noin viikon ultran tai sydänäänien kuuntelun jälkeen. Sen jälkeen iskee epäilys, onkohan kaikki vielä kunnossa.
Onnekseni minulla on viikoittain raskauteen liittyviä tutkimuksia. Ensin omakustanteinen ultra, sitten neuvola, pian neuvolalääkäri ja heti sen jälkeen niskapoimu-ultra.
Niskapoimu-ultrassa saan selittää lapsemme alkuvaiheita tarkasti ultraa tekevälle hoitajalle. Hän pahoittelee. Koeputkihedelmöityksellä alkunsa saaneet lapset ovat kuulemma niin harvinaisia, että hänen on pakko kysellä.
Ultrassa kaikki on kunnossa. Pieni pitää yksiössään kovia bileitä. Pääsemme ihastelemaan käsiä, jalkoja, sormia. Munuaiset, aivolohkot, lapsivettä täynnä oleva mahalaukku. Kaikki kohdallaan. Olen ultran ajan ihan sekaisin, ainoa mitä pystyn päästämään suustani, on ihmetystä kuvaava yninä. Onneksi mies on mukana, sillä en muista tapahtuneesta juurikaan.
Vaikka viikkoja on pian 12, en edelleenkään halua juurikaan puhua raskaudesta. Tuntuu, että pidän raskauden sitä paremmassa turvassa, mitä tiukemmin salaan sen.
29.03.2012 - 13:21
Epäusko ja pelko roikkuvat sitkeästi arjessa. En tiedä, helpottaako tämä koskaan. Mielenrauha säilyy aina vain hetken.
Lapsettomuuskin on vahvana läsnä. En oikein osaa suhtautua työkaveriin, joka iloitsee tulevansa mummoksi. Mummoksi tulon laskettu aika on minun laskettua aikaani myöhemmin. Ultrassa tai neuvolassa ei vielä ole käyty, mutta kaksi raskaustestiä tehty. Itselle nämä asiat eivät ole näin helppoja ja yksioikoisia. Tiedän varmasti ihan liikaa kaikesta siitä, mikä voi mennä pieleen. Osaan onnitella, mutten oikein jatkaa keskustelua. Ehkä uskon omaan lapseen sitten, kun pää näkyy.
Toisaalta vähän surettaa. Lähipiirini ei saa iloita näin. Olen vannottanut muutamia raskauden tietäviä pitämään salaisuuden, vaikka tiedän, kuinka kovasti osa haluaisi jo jakaa uutisen jonkun kanssa. Jospa heidänkin aikansa iloita avoimesti tulisi vielä. Lapsettomuutemme ei ole enää pitkiin aikoihin ollut vain minun ja mieheni välinen asia.
Pääsen pian neuvolalääkäriin, jonka mielestä minun on taustojeni vuoksi hyvä käydä kontrolleissa sairaalassa. Itse koeputkihedelmöitys ei tee tilannettani erikoiseksi, vaan munuaisongelma, sen aiheuttama verenpaine, verensiirto ja kaikki ne leikkaukset. Minun täytyy jo päättää, missä sairaalassa haluan synnyttää. Tuntuu hurjalta.
Tällä kerralla yritetään myös kuunnella sydänääniä. Ennen dopplerin asettamista vatsani päälle lääkäri varoittelee, ettei ääniä vielä välttämättä kuulu, vaikka kaikki olisikin kunnossa. Näillä viikoilla se on harvinaista. Doppler alkaa kuitenkin toistaa pian vahvaa jumputusta. Pienen sydän lyö 175 kertaa minuutissa.
Sydämeni alla lyö toinen sydän. Sanat eivät riitä kuvailemaan tunnetta.
26.03.2012 - 21:41
Samana päivänä kaksi asiaa, jotka saavat raskauden tuntumaan todemmalta. Ensimmäinen neuvolakäynti ja ensimmäinen kunnon kaulailu vessanpöntön kanssa pahoinvoinnin vuoksi.
Neuvolan terveydenhoitaja on kokenut ja jalat maassa. Kuuntelee vuodatuksen lääketieteellisestä historiastani ja kirjoittaa tarkasti kaiken ylös. Kertoo ruokavaliosta, tulevista käynneistä. Antaa mukaan kasoittain lukemista.
Saan myös sinikantisen äitiyskortin. Korttiin tulee merkintä, että kuluva raskaus on toinen. Tuntuu hyvältä, että ensimmäinen raskauskin huomioidaan, vaikka siinä kävi niin kuin kävi. Se on elettyä elämää, ei painajaista, vaikka välillä siltä tuntuikin.
Minä käyn töissä kassissani suuret määrät naposteltavaa. Säännöllisesti syömällä saan pahoinvoinnin pysymään aisoissa. Töiden jälkeen nukun ja syön. Minulla on jatkuva nälkä silloin, kun en voi pahoin. Siitä olen ylitarkka, mitä suuhuni laitan. Tiedän terveydenhoitajan luettelemat ruokarajoitukset turhankin hyvin, ja otan vielä vähän varman päälle. Jos kerran olen päässyt tänne saakka, en aio ottaa ylimääräisiä itseaiheutettuja riskejä.
Uskaltaudun nettiin lukemaan, mitä milläkin raskausviikolla tapahtuu. Samalla minun on kuitenkin aina pakko tarkastaa, minkä suuruinen keskenmenon riski on milläkin viikolla. Viikko viikolta on vähän helpompi hengittää, mutta minä tiedän, että aina jonkun on kuuluttava siihen pieneen prosenttisouuteen.
22.03.2012 - 12:56
Lääkärin ilo vaikuttaa aidolta, kun tämänkertainen ultrakuva ilmestyy ruudulle. Alkio on tuplannut pituutensa ja vaikuttaa voivan loistavasti. Hematooma ei kuitenkaan ole hävinnyt, ei edes pienentynyt merkittävästi. Sen sijainti on paha, koska jos vuoto alkaa vauhdilla, sillä ei ole kuin yksi reitti ulos, ja alkio on juuri kulkureitillä.
Lääkärin mukaan hematooma voi kuitenkin myös hävitä itsestään pikku hiljaa. Nyt ei voi taas kuin odottaa ja levätä. Ja toivoa parasta. Mies toimii henkilökohtaisena orjanani: kantaa kaiken ja hoitaa kotityöt. Minä käyn töissä ja illat vain makaan, usein nukunkin. Uskoa alkion hyvinvointiin lisäävät pahoinvointi ja jatkuva väsymys.
Lääkärin kehotuksesta pakotan itseni soittamaan neuvolaan. Tomeralta kuulostava terveydenhoitaja haluaa nähdä minut ennen kesälomaansa, vaikka minua moinen kiire vähän hirvittää, hematooma ja kaikkea. Hän viis välittää hematoomistani, olen raskaana ja aika varataan nyt heti.
Pelko on joka päivä vahva, sillä vuodan välillä paljon. Ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä käymme vielä ylimääräisessä ultrassa. Tässä ultrassa alkio näyttää jo pieneltä ihmiseltä. Pieni pömpöttävä maha, käsien ja jalkojen pikkuruiset alut. Pää heiluu vähän. Alkio on kasvanut hematoomaa isommaksi, eikä keskenmeno hematooman vuoksi enää ole suuri. Silti saan ohjeen ottaa rauhallisesti, kävely on raskainta sallittua. En voi uskoa tätä vieläkään todeksi, vaikka saamme taas mukaamme kuvia ihmeestämme.
Hän on niin kaunis.